Naisten todellinen vapautuminen

Paljon on tehty naisten vapauttamisen hyväksi viimeisten 30 vuoden aikana, mutta silti yhteiskunnassamme on perustavaa laatua olevia ongelmia. Eräs niistä liittyy naisen tasa-arvoon työelämässä. Korostan voimakkaasti, että tasa-arvo työpaikalla ei tarkoita pelkästään sitä, että naiset saavat saman palkan kuin miehet. Sen sijaan että naiset yrittäisivät olla kuin miehet, heidän on pyrittävä vaikuttamaan työelämään siten, että se loisi naisille suotuisammat olosuhteet: työpaikan järjestämä lastenhoito, äidin mahdollisuus käydä katsomassa lastaan työajalla tarvittaessa, mahdollisuus pitää lepopäivä tai -päiviä kuukautisten aikana.

Kaiken kaikkiaan olisi luotava työpaikalle joustavuutta, joka sopii naisen rytmiin, sen sijaan että pitäisi noudattaa tiukkaa miehistä aikataulua. Naisten tulisi voida suunnitella työpaikkansa omia tarpeitaan vastaaviksi; ne eivät saisi olla vain miesten tarpeita varten. Länsimaisen yhteiskunnan suhtautuminen työelämään ei tue naisten elämää ja tarpeita. Työelämä perustuu miehiselle kilpailulle ja vallalle.

Naiset ovat astuneet työelämään, mutta he ovat tulleet sinne edellä mainitun asetelman ehdoilla. Heidän on oletettu toimivan kuten miehet, ja naiset ovat asettaneet itselleen samat vaatimukset ja sisäistäneet ne osaksi omaa elämäänsä. Niinpä naiset uskovat itsekin näihin odotuksiin ja ihailevat niitä naisia, jotka voivat ne täyttää. He eivät ihaile niitä, jotka eivät voi täyttää odotuksia tai niitä, jotka näyttävät olevan liian tunteellisia, liian heikkoja, liian ailahtelevia, koska heidän tarpeensa vaihtelevat kuukauden päivien mukaan. He eivät myöskään arvosta sellaisia naisia, jotka tekevät kompromisseja uransa suhteen, koska he haluavat lapsen tai heillä on lapsi, johon he kiinnittävät liian paljon huomiota, eivätkä omistaudu riittävästi uralleen.

Myös naiset ovat siis omaksuneet nuo miehiset arvot ja toimivat miehisten sääntöjen mukaisesti eivätkä tuo naisen kehon ja äitiyden tarpeita työpaikalle. Tämän johdosta naiset jakautuvat kahteen ryhmään: niihin, joiden täytyy uhrata ura perheen vuoksi ja niihin, jotka uhraavat perheensä ja emotionaaliset tarpeensa uran vuoksi – ajanoloon suuri osa naisista joutuu tähän tilanteeseen. Kun keskustelet heidän kanssaan, huomaat, että he eivät ole onnellisia. Tilastot ja tutkimukset ovat osoittaneet, että lasten ja perheen uhraaminen uran vuoksi ei tee keskivertonaista onnelliseksi.

Ongelmana on, että työympäristö ja työn etiikka eivät ole inhimillisiä; niitä ohjaavat markkinatalouden arvot. Niitä ohjaavat liike-elämän ahneus, ja ne perustuvat miehiseen kilpailuun; niille luotiin perusta aikana, jolloin työvoima oli etupäässä miespuolista ja päättäjinä olivat miehet. Viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana työvoima on muuttunut jonkin verran ja yhä enemmän naisia on kohonnut päättäjiksi, mutta naiset, jotka ovat kivunneet huipulle, ovat tulleet miesten hallitseman yritysmaailman joukoista, ja he ovat naisia, jotka ovat menestyneet parhaiten miehisessä arvomaailmassa. Ne naiset, jotka ovat panostaneet lapsiin, rakkauselämään, perheeseen, naiset jotka ovat uhrautuneet perheen vuoksi, eivät saa osakseen kunnioitusta eivätkä arvonantoa.

-----

Niin naisten kuin miestenkin persoonallisuudet, mielipiteet ja potentiaalit vaihtelevat suuresti, ja naiseuteen samaistuminen voi olla vahvempaa tai heikompaa. Yleisesti ottaen naiset ovat lempeämpiä, hoivaavampia ja kommunikaatiokykyisempiä. Mutta näin ei ole aina laita. Naiset voivat olla myös armottomia toisia naisia kohtaan miesjohtoisessa ympäristössä, jossa he kokevat että miehisten toimintamallien omaksuminen ja miesten suosioon pääseminen on tärkeää heidän menestymiselleen. Naiset yhtä hyvin kuin miehetkin haluavat menestyä. Naiset siinä missä miehetkin haluavat, että heitä arvostetaan, ja monilla naisilla on erinomaiset johtamiskyvyt, he ovat erittäin hyviä johtajia. Sekä miehillä että naisilla on yhtäläinen kyky johtaa, tämä seikka ei riipu sukupuolesta.

Ongelma on, että yhteiskunnan asenne siihen, mitä naisen on tehtävä saavuttaakseen menestystä yritysmaailmassa ja työelämässä yleensä, poikkeaa mieheen kohdistuvista odotuksista. Vaikka tilanne on paljon parempi kuin ennen, vielä nykyisinkin vallitsee suuri epätasapaino siinä, kuinka paljon helpommin mies voi päästä joihinkin ammatteihin. Joillakin aloilla naisten on helppo edetä, mutta muutamille aloille ja korkeisiin johtamistehtäviin pääseminen on vielä hankalaa. Yhteiskunnallisten ennakkoluulojen vaikutus on vielä esteenä naisen roolille ja sille, että naiset voisivat ilmentää sisäistä luontoaan työpaikalla; nainen joutuu kokemaan stressiä ja painetta toimia kuin mies, jotta saavuttaisi menestystä ja johtavan aseman.

Puhun siitä taistelusta, jota nainen joutuu käymään löytääkseen naiseutensa yhteiskunnassa, joka korostaa kilpailua ja menestymistä yritysmaailmassa; yhteiskunnassa, joka vaatii ihmistä lähtemään ulos kodin piiristä ja luomaan aseman ja työuran, jos mielii saada jonkinlaista arvostusta.  Tämä uhmaa naisen roolia äitinä ja perheestä huolehtijana.  Tässä yhteiskunnassa valitsee sisäisen ristiriidan dynamiikka, jonka ydin on suurperheen ja ydinperheen hajoaminen. Se, että naiset ovat lähteneet kodeistaan saadakseen arvostusta ja menestystä, on suuresti vahingoittanut yhteiskunnallisia rakenteita. Yhteiskunta ei perustu kotiin ja perheeseen; ihmisiä painostetaan olemaan automaatteja, jotka työskentelevät markkinatalouden tuotantokoneistoissa. Rahan arvostaminen lastenhoidon, huolenpidon ja kodin kustannuksella on luonut tämän tilanteen. Elämme kapitalistisen aikakauden rappiota, riistokapitalismin vaihetta, emme suinkaan naisten vapautumisen aikakautta. Tästä väärinkäsityksestä on kysymys nyky-yhteiskunnassa. Tästä väärinkäsityksestä on kysymys, kun puhutaan naisen asemasta yhteiskunnassa. Naiset haluavat älyllisiä haasteita ja työtä, ja niitä heidän pitäisikin saada. Mutta miksi heidän pitäisi saada ne tällä tavalla, niin että he joutuvat lähtemään kodistaan, uhraamaan perheen onnen ja lasten ja kaikkien niiden hyvinvoinnin, jotka tukeutuvat häneen. Lähteä ulos kodista tavalla, joka on heille luonnotonta, puurtaa 8-12 tuntia töissä. Monet naiset tuntevat, että heidän täytyy valita ihmissuhteiden tuoman onnen ja taloudellisen ja ammatillisen menestymisen välillä. Tämä on julma valinta.

Jokainen, mies ja nainen, haluaa tuntea menestyvänsä, jokainen haluaa hyödyntää fyysisiä, älyllisiä ja henkisiä voimavarojaan. Mutta miksi naisen tulee menestyäkseen elämässä luopua lasten hankkimisesta, tai jos hänellä on lapsia, uhrata lastensa hyvinvointi? Olla poissa, aina vain poissa ja jättää lapset toisten huomaan. Miksi hänen täytyy uhrata kotinsa, perheensä ja rakkautensa?

Yhteiskunta toimii liike-elämän ehdoilla, rahan ja tavaran tuottamisen ja kuluttamisen ehdoilla, ei perheenjäsenten, lasten, vanhusten ja sairaiden hyvinvoinnin ehdoilla. Ihmisten samaistumisesta uramenestykseen liikemaailman kentillä seurasi koko yhteiskunnan läpäisevä yleinen vieraantuminen. En tarkoita, ettei naisilla saisi olla uraa ja ammattia, vaan että on muutettava se, millä tavoin ja millä ehdoilla uraa luodaan ja pidetään yllä. Voiko nainen kasvattaa lapsia ja kirjoittaa kirjoja, pitää luentoja, toimia puhujana ja tehdä eri asioita elämänsä eri vaiheissa, varata aikaa lapsilleen, varata muutaman päivän kuukaudessa kevyempään työhön? Jos yhteiskunnassa vallitsisivat erilaiset normit, ongelmaa ei olisi. Sama koskee myös miehiä; pitäisikö heidän olla töissä 40-70 tuntia viikossa? Eivätkö myös he haluaisi olla perheensä ja lastensa kanssa? Eikö työn pitäisi liittyä pikemminkin kotiin ja yhteisöön kuin kylmään työpaikkaan, josta tullaan kotiin muutamaksi tunniksi ja sitten mennään takaisin?
Koko järjestelmä korostaa yritysmaailmassa menestymistä ja ansiotyötä, ei perhettä, ei ihmisten emotionaalisia tarpeita, vaan tuotannon laajentamista: enemmän tavaroita ja enemmän kulutusta. Jos ihmiset viettävät aikaansa perheen ja sukulaisten parissa, ja vanhemmat ja sukulaiset tukevat toisiaan, niin miksi he tarvitsisivat kaikenlaisia tavaroita? He saisivat hyvinvointinsa hyvistä ihmissuhteistaan. Naisten kommunikaatiokyvystä ja emotionaalisesta luonteesta johtuen tämä alue on naisten alaa, naisten hallussa, mutta yhteiskuntaa ei ole järjestetty tältä pohjalta. Yhteiskunta on järjestetty siten, että pitäisi kuluttaa paljon ja saada onnensa kuluttamisesta. Jos ihminen ostaa yhä enemmän tavaroita ja viettää aikansa ostoskeskuksissa, ja elämän pääpaino on tavaroiden hankkimisessa eikä ihmissuhteiden luomisessa, niin ihmisen täytyy käyttää lähes kaikki aikansa työhön saadakseen rahaa ja voidakseen sitten vapaa-aikanaan mennä ostoksille. Hän on täydellinen liike-elämän pelinappula: hän tekee töitä ja tuottaa tavaraa, ja sitten kun hänellä on hieman vapaa-aikaa, hän menee kauppaan ja ostaa noita tavaroita.

K: Rentoutuu shoppaillen.

Aivan. Tämä asiaintila ei perustu naisen voimalle vaan alentaa naisen statusta ja naisten voimaa. Ja vaikka naiset voivat saavuttaa menestystä ja tunnustusta nykyisessä yritysmaailman paradigmassa, he menettävät voimansa ja heidän tunne-elämänsä kärsii.

Juuri naisten voima ja heidän emotionaalinen luonteensa, heidän kommunikaatiokykynsä ja heidän ihmissuhteiden arvostamisensa tulee tuoda takaisin yhteiskuntaan – tulee yhdistää uudelleen perhe ja yhteisö, nostaa tavaroiden sijasta inhimilliset arvot kunniaan. Tässä naiset voivat tehdä suuren palveluksen ihmiskunnalle.

-----

Suurperheen ja ydinperheen hajoaminen ja naisten työntäminen pois kodista työelämään ja naisten kipuaminen asemiin ja valtaan työelämässä on saanut aikaan monen naisen vieraantumisen omista biologisista tarpeistaan ja kaipauksistaan. Ja suoraan sanoen heitä on riistetty. Monet naiset tiedostavat tämän ongelman, mutta jokainen kohtaa sen yksinään. Kun 45-vuotias nainen huomaa olevansa liian vanha saamaan lapsia, ja hänen täytyy elää elämänsä lapsettomana omistautuen työlleen – hän on kenties saanut paljon ystäviä työpaikalla, häntä arvostetaan ja hänen itsetuntonsa on hyvä, hän tuntee olevansa pätevä, hän tulee hyvin toimeen ja hänellä kenties on hyvä puoliso, mutta hänellä ei ole lapsia eikä lastenlapsia ja perhettä ympärillään - hän tuntee, että jotakin puuttuu, hän kokee yksinäisyyttä ja tyhjyydentunnetta. Joutuessaan valitsemaan rakkauden, yhteisön ja perheen tai uralla menestymisen ja mielekkään työn naiset kätkevät sisälleen tuon vaikean ongelmatilanteen. Yhteisön korvaa työpaikka; ystävät ovat samalla työtovereita ja kodilla on vähän merkitystä. Kodin arvo on vähentynyt ja työpaikasta on tullut elinvoiman ja tyydytyksen hakemisen paikka.

Työnteko sinänsä ei ole huono asia. On hyvä tehdä töitä. Mutta luuletko, että nainen, joka ylläpitää kotia ja perhettä, ei tee töitä? Luuletko, että hän istuu koko päivän tekemättä mitään? Luuletko, että kun hän hoitaa sairasta, hän ei tee työtä, kun hän hoitaa lapsia, hän ei tee työtä?  Hän tekee lujasti töitä. Mutta tämän päivän maailmassa hän on eristyksissä. Hän on yksin kotona ja tekee yksin töitä, hoitaa lapsia tai vanhusta ja uhrautuu – ja suoraan sanoen häntä pidetään toisen luokan kansalaisena, koska hän ei saavuta mitään työssään. Naiset eivät saa minkäänlaista arvostusta tästä kovasta työstä ja uhrautumisesta. Ja kun kuka tahansa, mies tai nainen huomaa: ”jos teen tätä työtä, joka on raskasta, ei kukaan sitä arvosta, mutta jos teen tuota toista työtä, joka on puolta helpompaa, saan tärkeän aseman ja kaikki arvostavat minua”, niin eikö hän valitsekin tuon tärkeän aseman, jota kaikki arvostavat. Sen sijaan äitinä olemista, toisista huolehtimista ja ihmissuhteiden hoitoa ei pidetä tärkeänä; vain tuottavuus työpaikalla on tärkeää.

En tarkoita, ettei naisten tulisi olla opettajia, tiedenaisia, kirjailijoita, päätöksentekijöitä, poliitikkoja jne. Varmasti heidän pitäisi olla kaikkea tuota. Heidän tulisi ottaa - ja tulevaisuudessa he ottavatkin - johtavan roolin kaikilla yhteiskunnan alueilla. Mutta heidän on tuotava yhteiskuntaan omat arvonsa, oma biologinen sisäinen ilmaisunsa: ihmissuhteiden arvo, ihmisten arvo yli tavaroiden, ihmisistä huolehtiminen ylitse ammatillisen tuottavuuden, ravitsemisen arvo vastakohtana kilpailemiselle, äitiyden ja hoivaamisen arvo kaikkein pyhimpänä ja kunnioitetumpana. Sillä ei ole mitään arvoa nykyisessä yhteiskunnassa. Joskus juhlapuheissa sen pyhyyttä saatetaan ylistää, mutta todellisuudessa sitä ei pidetä lainkaan pyhänä. Naisten perusroolia ovat polkeneet lokaan ne miehet ja naiset, jotka pitävät valtaa tänä historiallisena aikakautena. 

Mutta jos tämän päivän yhteiskunnassa kotiäidin työtä, lastenhoitoa ja kodin ja perheen hoitoa pidettäisiin kaikkein kunnioitetuimpana ja arvostetuimpana työnä, lähtisivät naiset joukoittain työpaikoistaan. He eivät ole onnellisia. Kymmenin tuhansin, sadoin tuhansin he jättäisivät välittömästi työpaikkansa saadakseen kunnioitetun paikan äitinä ja hoivaajana. He tekisivät tätä työtä paljon mieluummin.

Naista ei saa pakottaa pois kodista; perhettä on kunnioitettava. Olkoon perhe sosiaalisen elämän keskus. Tulkoon kodista, suurperheestä, yhteisöstä, heimosta, kylästä, toiminnan keskipiste ja sosiaalisen elämän kehys ja perusta. Olkoot ihmissuhteet ihmiselämän tärkein sisältö. Yhteiskunta perustuu silloin naisen voimalle. Nykyajan yhteiskunnassa hillitsemättömän markkinatalouden arvot ovat alistaneet naiset. Kyseessä ei ole naisten vapautumisprosessi vaan alistamisprosessi. Kuulostanko kenties hyvin oikeistolaiselta?

K: Ei oikeastaan, koska oikeistoradikaalit eivät sano, että naisten tulisi olla tiedenaisia, kirjailijoita ja johtajia, he puhuvat pelkästään äitiydestä eivätkä mistään muusta.

Äidit olivat aikoinaan yhteiskunnan johtajia. Kaikki kunnioittivat matriarkkaa niin perheen sisällä kuin yhteisössäkin ja kuuntelivat hänen neuvojaan. Nyt matriarkka on menettänyt kaiken statuksensa. Hän on merkityksetön ihminen. Ainoastaan työelämässä perheen ulkopuolella, kodin ulkopuolella, oman henkilökohtaisen voimansa ulkopuolella hän voi saavuttaa jonkinlaista arvostusta. Tämä on alistamista. Se ei ole naisen vapautumista, se on edelleen naisen alistamista!

Olkoon naisilla kunnioitettu asema ja työ, mutta liittykööt ne heidän perheeseensä, suurperheeseensä, heimoonsa, yhteisöönsä, ja korostettakoon ihmissuhteita ja kaikkien hyvinvoinnin ja turvaamista ja kehittämistä, ei pääoman etuja edistävää aineellisen tuottavuuden lisäämistä ja kulutuksen kasvua.  Silloin naisella todellakin on yhteiskunnallista vaikutusvaltaa.

Yhteiskunnasta on kadonnut tasapaino, ja tasapainon menetyksen ytimessä on ollut naisen voiman ohjautuminen tiettyyn suuntaan, mihin on ollut osasyynä naisten lähteminen työelämään kodin ulkopuolelle. Sanon suoraan: naisten lähteminen kodistaan ja kotiäidin roolin arvostuksen pienentyminen on aiheuttanut perherakenteen epätasapainon ja koko turvaverkoston pettämisen yhteiskunnassamme.

Kuka haluaa tulla hoidetuksi laitoksissa erillään perheestä ja suurperheestä - ja mikä onkaan paine, joka kohdistuu kotona yksin olevan äitiin! Ei, sukua, ei ketään, joka olisi hänen kanssaan, joka pitäisi hänelle seuraa; hän on yksin lasten kanssa, hän on eristyksissä, hänellä ei ole mitään henkireikää. Niin, onhan yhteisöllinenkin elämänmuoto vaativaa; on riitoja ja kahnauksia, mutta siinä on elinvoimaa. On paljon tilaisuutta ilmentää erilaisia asioita, paljon voimavarojen hyödyntämistä ja paljon arvonantoa.

K: Oikeisto ajaa näinä aikoina sosiaalisten palvelujen leikkaamista. Elämme hyvin kalliissa yhteiskunnassa. Perheiden oletetaan huolehtivan lapsistaan, äidistään, anopistaan tai isästä ja apesta, koska heillä ei ole enää varaa laittaa heitä hoitokoteihin. Niinpä superäidistä on tullut supersupersuperäiti.

Näin on, koska yhteiskunta on menettänyt tasapainonsa. Yhteiskunta asettaa nyt pääpainon yksilöllisyyteen, tuottavuuden kasvattamiseen ja tavaran kuluttamiseen ennemminkin kuin ihmisten välisiin suhteisiin tai suurperheiden ja yhteisöjen kaltaisten, ihmistenvälisten turvaverkostojen perustamiseen. Nuo suhdeverkostot, jotka ovat naisten vahvuutta, ja joita etupäässä naiset luovat ja ylläpitävät, ovat tuhoutuneet ja korvautuneet markkinavoimien arvoilla, tai oikeammin sanottuna taloudelliseen tuottavuuteen ja yksilölliseen menestymiseen tähtäävillä tavoitteilla. Yhteiskunnassa korostuvat individualismi ja yksilön menestyminen, tuottavuus ja sen tuoma hyöty. Kun pääpaino siirtyy ihmistenvälisiin suhteisiin, turvaverkostojen ja yhteyksien luomiseen ja ylläpitämiseen, saadaan nähdä, että koko yhteiskunta kehittyy suhdeverkostoksi, joka tukee kaikkia. Kaikki löytävät paikkansa, vahvat, heikot, nuoret ja vanhat.

Nykyisin jokaisessa Yhdysvaltain koululuokassa on oltava vähintään 35 lasta, koska ei ole rahaa: rahat on varattu sotakoneiston tarpeisiin. Ei ole rahaa opettaa lapsia. Tämä arvojärjestys on täysin väärä. Turvaverkostot ovat ääriä myöten kuormitettuja - aivan kuten äiti kotona on äärimmäisen rasittunut koettaessaan selvitä kaikesta. Kotona ei ole useinkaan isää, on vain äiti yksin lapsensa kanssa; hän ponnistelee; yrittää pitää työpaikkansa kodin ulkopuolella, ruokkia lasta ja säilyä hengissä ilman kenenkään apua. Nähdessään tällaisia tilanteita monet naiset ajattelevat: ”Uhraan sydämeni ja rakkauteni ja kannan tuskani siitä, että en voi hankkia lasta ja saada sen tuomaa rakkautta. Silloin minun ei ainakaan tarvitse kärsiä tuolla tavoin.”

Tällä hetkellä yhteiskuntamme on kaaoksen ja romahduksen partaalla ja ajautuu pian murtumispisteeseensä inhimillisten perusarvojen rappeutumisen ja sosiaalisten rakenteiden ja verkostojen murenemisen myötä. Voiko yhteiskunta kestää koossa, jos se keskittyy pelkästään individualismin korostamiseen ja yksilöllisen menestyksen ajamiseen? Mitä tapahtuu köyhälle, kun hän sairastuu tai ikääntyy? Mitä tapahtuu lasten tarpeille, ihmisten emotionaalisille tarpeille? Mistään tällaisesta ei huolehdita. Edes ihmisten terveydenhoidosta ei huolehdita kunnolla, vaikka yhteiskunta on vauras ja rahaa kyllä olisi.  Uuden sosiaalisen tasapainon rakentaminen edellyttää, että naiset nousevat - eivät vain hakeutuen auktoriteettiasemiin vaan kasvaen tuntemaan oman henkilökohtaisen voimansa, joka heillä ihmisolentoina on, heräten tiedostamaan perustarpeensa - ja sanovat: ”En tahdo raataa työelämässä kodin ulkopuolella, en halua individualismia, haluan lapseni, äitini, mieheni, rakkauteni ja perheeni, sukuni, haluan perheeni takaisin.” Naisten on tehtävä tämä, naisten on sanottava: ”Voin johtaa, voin olla johtaja, voin olla äiti, voin olla perheen parissa ja voin olla voiman lähde.” Naisten on sanottava: ”En aio enää sietää tätä pakollista valintaa rakkauden ja ihmissuhteiden kustannuksella.” Yksi henkilö ei voi puheellaan saada aikaan kovinkaan paljon, mutta satatuhatta, miljoona, muuttavat koko maailman. Ja maailma muuttuu, se on varmaa. Heiluri heilahtaa yhteen suuntaan ja samalla saa luonnollisesti aikaan voiman, joka kantaa vastakkaiseen suuntaan. Paluu tapahtuu vääjäämättä heti, kun heiluri saavuttaa liikekaarensa ääripisteen.

Naisten on sidottava maailma yhteen ja luotava rakkauden, ihmissuhteiden ja ystävyyden verkostoja. Tämä on naisten tehtävä. Heidän tulee olla johtajia, heidän tulee olla voimakkaita ja heidän tulee sanoa: ”Valta ei merkitse sitä, että olen yrityksen pääirtisanojana ja teen töitä 15 tuntia päivässä uhraten kaikki henkilökohtaiset suhteeni.” En väitä, etteivät naiset pystyisi siihen. Ehkä he pystyvät, mutta heidän tulisi oivaltaa, mitä todellinen valta on, ja heidän tulisi ottaa tuo valta.

Miksi valta-asema työmaailmassa on arvokkaampi kuin lasten kasvattaminen? Siksi, että siinä ansaitaan enemmän rahaa. Jos jollakin on enemmän rahaa, hänellä on enemmän ostovoimaa; ostovoimaa kasvattava työ on siis arvokkaampaa, koska yhteiskunta ihannoi kuluttamista ja korostaa ostovoiman tärkeyttä. Tässä on syy, ainoa syy.